Mielipide: Hoitojärjestelmä sortaa transihmisiä

Miltä kuulostaisi, jos sinun pitäisi kysyä lääkäriltä lupa elää loppuelämäsi haluamallasi tavalla? Jos lääkärin eväävä päätös olisi niin murskaava, että se saattaisi aiheuttaa itsemurhaan johtavan masennuksen? Tällainen on transsukupuolisten tutkimus- ja hoitojärjestelmä.

Koko hoitojärjestelmän lähtökohdat ovat täysin käänteiset verrattuna muuhun terveydenhoitoon. Tyypillisestihän lääkärille mennään valittamaan oireista, joiden perusteella lääkäri yrittää tunnistaa ongelman, tehdä diagnoosin ja määrittää tarvittavat hoidot. Transsukupuolisilla asia menee melkein kokonaan päinvastoin. Jotta transihminen saisi ne hoidot, joita hän tarvitsee, hänen pitää pystyä vakuuttamaan lääkäri siitä, että hän on todella transsukupuolinen.

Transsukupuolisuudessa on se valitettava tosiasia, ettei kukaan pysty ulkopuolelta arvioimaan millainen henkilön sukupuolikokemus on. Sukupuolikokemus voi näkyä ulospäin, tai olla näkymättä. Transsukupuolisten diagnosointiprosessi yrittää kuitenkin asettaa jonkinlaista oikeaa kuvaa siitä, millainen transsukupuolisen kuuluu olla, eli kenelle voidaan antaa diagnoosi. Ongelmallista tässä on se, että tutkimushenkilökunnasta riippuen ”oikea kuva” saattaa vaihdella radikaalistikin.

Tämä ”oikea kuva” transsukupuolisesta onkin ehkä yksi suurimmista pelon aiheista tutkimuksissa olevien transihmisten keskuudessa. Monet joutuvat hyvin vakavissaan miettimään sitä, mitä tutkimuksissa voi sanoa ja miten pitää tuoda itsensä esille saadakseen tarvitsemansa diagnoosin ja hoidot. Diagnoosi kun saatetaan evätä tai sitä voidaan viivästyttää mitä oudoimmista syistä.

Satuitko mainitsemaan, että olet kiinnostunut antropologiasta? Silloin kiinnostuksesi sukupuolen korjaukseen on varmastikin vain akateemista, joten et ole oikeasti transsukupuolinen. Onko poliittinen näkemyksesi, että nykyinen sukupuolijärjestelmä tulisi romuttaa? Silloin korjausprosessisi on selkeästi vain yritys taistella sukupuolijärjestelmää vastaan eikä se ole transsukupuolisuutta. Entäpä jos kehodysforiasi aiheuttaa niin vakavaa masennusta, että olet lähes toimintakyvytön? Silloin diagnoosisi voidaan evätä, koska sinulla ei ole tarpeeksi henkisiä voimavaroja käydä prosessia läpi.

On täysin hullua, että ihmiset joutuvat pelkäämään sitä tutkimusyksikköä, jonka tehtävänä pitäisi olla ihmisten auttaminen. Sukupuolenkorjausprosessi on monille yksi suurimmista elämää muuttavista vaiheista. Siitä huolimatta ihmiset eivät voi puhua omista epäilyksistään tai peloista liittyen prosessiin, koska kaiken tällaisen pelätään vaikuttavan negatiivisesti diagnoosin saantimahdollisuuksiin. Tutkimusyksikölle pitää vain antaa kuvaa reippaasta kykenevästä henkilöstä, joka tietää hyvin tarkasti, mitä haluaa omalta elämältään.

Vaikka transsukupuolisuudessa ei olekaan kyse mielenterveysongelmasta itsessään, joutuvat transtutkimuksissa olevat keskustelemaan psykiatrin ja psykologin kanssa hyvinkin henkilökohtaisista asioista, mitä voi hyvin verrata mielenterveystyöhön. Tällaisessa työssä on erittäin tärkeää se, että potilaan ja lääkärin välinen yhteistyö toimii hyvin. Tutkimuksissa monille saattaakin muodostua ongelmaksi se, etteivät he yksinkertaisesti tule toimeen heidän asioitaan käsittelevien työntekijöiden kesken. Toisin kuin monissa muissa tutkimuksissa, tässä ihmisillä ei ole valinnanvaraa, koska transsukupuolisia hoitavat tahot on kirjattu lakiin. Joillekin ongelma diagnoosin saamisessa saattaakin olla siis pelkästään suhteet hoitohenkilökunnan kanssa. Käytännössä siis diagnoosin saattaa saada tai olla saamatta pelkän henkilökemioiden perusteella.

Transsukupuolisuus ei ole hauskaa. Tuskin kukaan lähtee tutkimuksiin vain siksi, että aamulla vain sattui tuntumaan siltä. Monet ovat miettineet tutkimuksiinkin lähtemistä vuosia siitä, kun ovat saaneet tiedon, että sitä kautta voi saada hoitoja. Oman sukupuoli-identiteetin työstäminen on monilla alkanut jo hyvin kauan tuota aikaisemmin; monet ovat kokeneet kehonsa väärän sukupuolen jo lapsuudesta asti. Tästä huolimatta tutkimusyksiköt kokevat tärkeäksi tehdä helposti yli vuoden mittaiseksi venyviä tutkimuksia, jotta ”varmistuttaisiin” henkilön sukupuoli-identiteetistä.

Monet transsukupuoliset kokevat tutkimukset ahdistavaksi ajaksi, sillä tutkimusvaihetta yleensä varjostaa epätietoisuus tulevasta ja aikatauluista. Etenkin HYKSissä jatkuva hoitohenkilökunnan vaihtuminen on kuomittanut jo useiden vuosien ajan potilaita entisestään, kun aikataulut hidastelevat ja yhteistyö uuden hoitohenkilökunnan kanssa on aina iso kysymysmerkki. Toisaalta aikaisemman lääkärin tekemä merkintä yhteistyökyvyttömyydestä potilaskertomuksessa saattaa jo valmiiksi leimata potilaan uuden lääkärin silmissä.

Tutkimuksissa olevan kannalta tilannetta ei myöskään helpota se, että usein transsukupuolisten kokema ahdistus saattaa vielä lisäksi aiheuttaa mielenterveysongelmia. Masennus, ahdistus- ja paniikkihäiriöt sekä muut sosiaaliset ongelmat ja syrjäytyminen eivät ole mitenkään epätyypillisiä transsukupuolisilla. Vaikkei ongelmia olisi tutkimuksiin lähtiessä vielä, saattaa uuden sukupuoliroolin omaksuminen tuhota sosiaalisia turvaverkkoja kun henkilö saattaa menettää työnsä, perheensä ja muut läheiset ihmissuhteet pelkästään muiden suhtautumisen takia.

Ei ole kenenkään etu, että lain määräämien transihmisten tutkimuksiin erikoistuvien tahojen ainut tarkoitus on toimia portinvartijana muille hoidoille. Niille, joilla elämä on jo suhteellisen kunnossa muuten, vuoden kestävä diagnosointi vain täysin turhaan hidastaa heidän elämäänsä. Ne jotka kaipaisivat apua, eivät sitä taas tutkimusyksiköiltä uskalla hakea, koska se saattaisi vaarantaa heidän tulevaisuutensa. Eipä tosin tutkimusyksikön edes olekaan tarkoitus auttaa, ainoastaan diagnosoida.

Miksi sitten tällaista diagnosointikäytäntöä pitää ylläpitää, kun joillekin diagnoosin saamisessa on todellakin kyse lähes elämästä ja kuolemasta? Syy tuskin on taloudellinen, vaikka hoitotoimenpiteissä merkittävänä maksajana toimiikin yhteiskunta. On todennäköistä, että diagnosointivaiheen poistamalla kustannukset olisivat huomattavasti pienemmät, vaikka useampi voisikin saada hoitoja. Ottaen huomioon kaikki transihmisten kohtaamat ongelmat, kovin moni tuskin lähtee korjausprosessiin kevein perustein. Aloittamalla hoidot maltillisesti (esimerkiksi pelkällä hormonihoidolla), ihmiset huomaavat itsekin, jos ovat väärällä polulla, ennen kuin mitään pysyviä vahinkoja on tapahtunut.

Onko naiivia ajatella, että lääkärien olisi tarkoitus auttaa ihmisiä, eikä evätä heiltä hoitoja?