Kokemus vaginoplastiasta Töölössä

Eräs Töölön sairaalassa vaginoplastiassa käynyt transnainen antoi Trasekin käyttöön alla olevan sairaalakokemuksensa.

—–

Minulle ilmoitettiin mahdollisesta leikkausajasta 4 viikkoa ennen leikkausta. Ilmeisesti joku muu jonossa ollut ei halunnut aikaa juhlapyhiksi, mutta en kyseisistä pyhistä niin paljon välittänyt, että olisin jättänyt tilaisuuden käyttämättä. Hormonien lopetuksen jälkeen kärsin 3 viikkoa joka päivä erilaisista päänsäryistä. Tunsin myös enemmän dysforiaa muista kohdista kehoa kehosta ja tunne-elämän turtumisesta mikä lopetuksesta seurasi. Tiesin kuitenkin ettei liiasta testosteronista tarvitse muutaman viikon päästä enää välittää, joten sen kesti.

Leikkausta edeltävänä päivänä saavuin sairaalaan. Juttelin useamman lääkärin kanssa toimenpiteistä ja tajusin, että näen läheisiäni seuraavan kerran vasta leikkauksen jälkeisenä päivänä. Vähitellen pääsin osastolle. Vaihdoin sairaalavaatteisiin ja minusta otettiin kuvia, joiden luvattiin olevan hyvin piilossa tietokannassa. Suhtauduin tähän hieman skeptisesti. Viimeinen yö ennen leikkausta oli aika pitkä, vaikka sainkin ehkä 6 tuntia unta loppujen lopuksi. Ruokaakin tulisin saamaan seuraavan kerran vasta leikkauksen jälkeisenä päivänä.

Leikkauspäivä

Aamu oli aika hektinen, mutta kävin suihkussa ja sain tarpeeksi rauhoittavia, etten stressannut tulevaa leikkausta niin paljon kuin olin kuvitellut. Olinhan sitä toisaalta jo vuosikausia odottanutkin. Minut kärrättiin sängyssä osastolta hissiin ja leikkaussaliin. Juttelin lääkärin kanssa hetken jostain, jonka jälkeen nousin leikkauspöydälle. Viimeinen muistikuvani on, että minuun tökittiin neuloja. Seuraavaksi heräsinkin heräämöstä oksennellen ja täristen, mutta en siinä vaiheessa jaksanut niinkään huolehtia – olinhan hengissä. Aikaa oli kulunut jotain 5-6 tuntia. Minulle ilmoitettiin että leikkaus meni hyvin, jonka jälkeen vietin heräämössä vielä noin 5 tuntia. Muistan olleeni jossain unen rajamailla ja aika kellossa eteni hirveän nopeasti. Lopulta minut kärrättin osastolle. Ilmoitin puhelimella netin kautta tutuilleni olevani kunnossa. Makasin horroksessa. Selasin nettiä vähän ja lopulta nukahdin.

Toipuminen sairaalassa

Seuraavana päivänä sain lääkäriltä luvan ruokailuun ja sain ottaa myös vieraita vastaan. Minua varoitettiin, että suurin ongelma sairaalassa makaamisessa tulee olemaan tylsyys, mutta onneksi luonani kävi joka päivä vieraita, jotka jaksoivat istua vieressä tuntikausia, vaikka torkahtelinkin välillä. Lopun aikaa lähinnä makoilin ja tuijottelin seiniä lääketokkurassa, söin ja yritin pitää syömäni asiat sisälläni. Joka päivä sain enemmän voimia ja kurotettua kauempaa esineitä vieressä olevalta pöydältä. Keskittymiskyky ei kuitenkaan riittänyt hyvän lääkityksen vuoksi oikein edes pelaamiseen. Läppärinikin painoi juuri sen verran paljon, että sitä oli hankala käyttää, joten lähinnä kommunikoin ulkomaailman kanssa kännykällä näpytellen. Jotenkin olo oli silti helpompi tietäessäni, että koneella on niin paljon viihdettä, ettei se varmasti loppuisi kesken.

Juhlapyhät vaikutti ruokailuuni sairaalassa, koska sain mm. laktoosia sisältäviä tuotteita vastoin toiveitani useaan kertaan. Niistä tuleva olotila ei ole mukavin mahdollinen, varsinkaan jos ei pysty liikkumaan sängystä. Sain myös kinkkua leivälle kasvissyöjänä sekä mehua, jolle olin allerginen, mutta ensimmäisen kerran jälkeen osasin olla jo aika varovainen. Sairaalassa myös tuntee olonsa välillä todella avuttomaksi. Koska prosessin aikana on joutunut elämään ”normaaliuden” rajamailla niin pitkään, on aika järkytys joutua olemaan yhtäkkiä niin normatiivisessa ympäristössä. Juhlapyhien vuoksi töissä oli myös muualta tulleita sairaanhoitajia, eikä varsinaisia transhoitajia näkynyt kovin montaa kertaa koko sairaalassaoloaikana. Suurin osa hoitajista oli kuitenkin yllättävän mukavia.

Huonekavereiden sekä laitteiden öisen piippauksen vuoksi oli hyvä, että muistin ottaa mukaan musiikkia, kuulosuojaimet ja silmälaput. Laitoshoidossa olemiseen tottui pelottavan äkkiä, enkä loppuajasta edes huomannut kun hoitajat kävivät vaihtamassa suoneen menevät antibiootit. Siteitä vaihdettiin usemman kerran päivässä ja öisinkin. Olisi jälkikäteen ajatellen ollut fiksumpaa katsoa johonkin muualle sen aikaa. Aluksi kauhistelin, kuinka paljon verta yksi ihminen voi vuotaa, mutta vähitellen rauhoituin ja ajattelin, että se nyt vaan kuuluu ison leikkauksen jälkeen paranemiseen.

Viidentenä päivänä leikkauksen jälkeen pääsin irti melkein kaikista letkuista, avustettuna ylös ja kävelytelineen kanssa muutaman metrin päässä olleeseen vessaan. Paluumatkalla pääsin jotenkuten takaisin sänkyyn. Silmissä melkein pimeni ja korvissa kuului lähinnä piippausta ja etäisesti fysioterapeutin puhetta. Tästä eteenpäin kuitenkin tilanne helpottui nopeasti. Joka päivä kävelin enemmän, vaikka pystyssä pysyminen oli hankalaa kipulääkkeiden vuoksi. Suihkussa käyminen ensimmäisen kerran oli todella puhdistava kokemus. Seuraavinakin päivinä se oli niin mukavaa, että siellä piti viettää aikaa enemmän kuin tarpeellista – välillä pesulavetilla leväten.

Kotiinpaluu ja jälkimietintöjä

Sain yhdeksäntenä päivänä leikkauksen jälkeen luvan lähteä kotiin, koska asuin lähistöllä. Muuten olisin joutunut viettämään vielä puoli viikkoa osastolla. Taksimatka meni kivasti ylöspäin tuijotellen ja olin jo niin hyvässä kunnossa, että pystyin kiipeämään portaat perillä omin avuin. Istua en voinut vielä viikkoihin ja ensimmäisen puolentoista kuukauden ajan sitä piti varoa. Ruokailu ja muut toiminnot kummallisissa makuuasennoissa olivat tulleet jo aika tutuiksi. Ulkona liikkumiset piti suunnitella voinnin, vessojen sijainnin ja yleisen turvallisuuden vuoksi entistä paremmin. Hormonien aloituksen jälkeen olo normalisoitui parissa viikossa ennalleen. 2 kuukautta leikkauksen jälkeen pystyy jo juoksemaan lyhyitä matkoja, eikä leikkausalue enää vuoda ja näyttää parantuneen aika hyvin.

Välillä tuntui, että paraneminen kestää ikuisuuden, mutta jossain vaiheessa huomaa saavansa paljon enemmän asioita aikaan jo pelkästään siksi, ettei dysforia iske aina jostain nurkan takaa. Viimeisen vuoden aikana on kuitenkin mennyt enemmän aikaan hukkaan päivinä, jolloin olen murehtinut leikkausjonon pituutta kuin nyt parantuessa. Oudointa koko operaatiossa on varmaankin se, kuinka tavalliselta olo tuntuu nyt entiseen verrattuna.