Peksu: Neitoja pelastava prinssi

Elin lapsuuteni idyllisellä maatilalla luonnon helmassa. Kotimme terassilta saattoi juosta paljain jaloin puutarhan viileää ja savista polkua pitkin ulkosaunalle. Söin karviaisia ja punaviinimarjoja suoraan pensaista, kiipeilin omenapuissa ja juoksentelin meidän metsässämme, isäni tekemä puinen jousipyssy visusti pieneen käteeni puristuneena. Leikkitoverini halusivat olla lähes aina prinsessoja, kun taas minä halusin olla neitoja pulasta pelastava prinssi. Näin prinssit lähtökohtaisesti rohkeina ja aktiivisina nuorukaisina, en miehinä. Parrakkaat kuninkaat sen sijaan olivat ehdottomasti miehiä. Hymähtelen vieläkin tälle lapsen logiikalle. Halusin olla lapsena Zorro, ritari, cowboy ja muskettisoturi. Hieman vanhempana ihailin Aleksanteri Suurta niin paljon, että pyysin isääni tulostamaan valokuvan hänen rintakuvastaan ja kiinnitin sen huoneeni seinälle. Muistaakseni väitin kuvan olevan koulutehtävää varten. 

Esikoulussa lapset leikkivät yhdessä, eikä erillisiä tyttöjen ja poikien leikkejä ollut. Kaikki kuitenkin muuttui, kun aloitin koulun. Yhtäkkiä meitä ryhdyttiin jaottelemaan sukupuolen mukaan. ”Tytöt ja pojat omiin joukkueisiin”. Minuun iski hetkeksi hämmennys, kunnes opettaja hoputti menemään tyttöjen luokse. Löysin luokkani tytöistä kavereita, mutta kotileikkeihin kyllästyneenä halusin leikkiä välillä poikienkin kanssa. Kerran rakensimme koulun mutaiselle mäelle laudoista katapultteja keskiaikaista sodankäyntiä varten. Olimme löytäneet tiiliskiviä, joita yritimme 2. luokkalaisten insinööritaidoilla laukoa aina vain pidemmälle ja korkeammalle vihollisia esittäviä poikia päin. Kauhistunut opettaja laittoi leikille lopun. Päädyin takaisin kotileikkeihin. Tunsin jo tuolloin olevani erilainen kuin ympärilläni olevat lapset. En tiennyt miksi – minulla ei ollut sanoja kokemukselleni. En tuntenut olevani tyttö enkä poika, mutta tunsin välillä suurempaa yhteenkuuluvuuden tunnetta poikien kanssa ollessani. Usein tuntui siltä, kuin minun ja muiden lapsien välillä olisi ollut näkymätön kalvo. Muistan kertoneeni leikkikaverilleni, ettei minua haittaisi olla poika. Hänen järkyttyneestä ilmeestään päättelin, ettei tämä ollut ehkä sellainen tieto, jota voisi jakaa turvallisesti muille. 

Mikä minussa on? Miksi minusta tuntuu tältä? Miksi muut eivät ymmärrä mitä tarkoitan? Ensimmäisen kerran nämä ajatukset olivat mielessäni jo 7-vuotiaana. En yksinkertaisesti löytänyt sanoja tuntemuksilleni. Enkä tulisi löytämään niitä 14 vuoteen. Ensimmäisen kerran luin muunsukupuolisuudesta vasta yliopistossa.

Murrosiän ottaessa minut ja ikätoverini kiinni maailmani tuntui kääntyvän lopullisesti ylösalaisin. Tytöiltä ja pojilta odotettiin yhtäkkiä toisistaan merkittävästi poikkeavaa pukeutumista ja käytöstä. Tytöille kerrottiin kuukautisista, hygienian merkityksestä ja siitä, miten hameissa tulee istua oikeaoppisesti. Tyttöjen tuli olla kilttejä ja tunnollisia. Pojat saivat likaantua, olla rämäpäitä, hikisiä ja koetella muiden rajoja. Miksi minun pitää noudattaa sääntöjä, jos en edes kuulu tänne? Saanko vaihtaa ryhmää? Näitä mietin usein. Pian minulle valkeni, että jos halusin selvitä hengissä koulumaailmasta, minun tulisi vain pelata mukana. Opin tarkkailemalla ympäristöäni. Luokkani tytöt puhuivat meikeistä ja pojista. Minun piti vain tehdä perässä. Ostin samanlaisia vaatteita kuin luokkani tytöt ja mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän tunsin joka aamu vetäväni päälle rooliasun. Nyt aikuisena ajattelen, että ansaitsen Oscar-palkinnon tuosta vuosikymmeniä kestäneestä roolisuorituksestani. 

Aikuiseksi kasvaminen saattaa olla jo itsessään kivulias kokemus kasvukipuineen, tunnemyrskyineen ja kehon fyysisine muutoksineen. Vielä pahemmaksi sen tekee, jos joutuu elämään kaikki nuo kriittiset vuodet tunnistamatta lainkaan itseään. Ulkomaailma yritti kertoa minulle kovasti, millainen olen ja millainen minun kuuluu olla. Lopulta kasvoin joksikin aivan toiseksi. Ensimmäiset aikuisvuoteni menivät siihen, että etsin todellista itseäni. Samoihin aikoihin jotkut vanhat luokkatoverini menivät naimisiin ja hankkivat lapsia. Vahva usko omiin kykyihin ja tulevaisuuteen vaatii vakaan pohjan, jolle rakentaa. Siihen kuuluu eittämättä myös itsensä tunteminen ja hyväksyminen.

Lapsuuteni kannalta minulle olisi ollut tärkeää kuulla jonkun kertovan, että on olemassa sellaisia lapsia, jotka eivät ole tyttöjä eikä poikia, tai ovat jotain siltä väliltä. Tai että on olemassa lapsia, jotka ovat syntyneet tytöiksi, mutta ovatkin poikia ja toisinpäin. Sen ymmärtämiseen olisi varmasti riittänyt yksi oppitunti. Sen sijaan minulla meni 21 vuotta, ennen kuin sain edes tietää mitä muunsukupuolisuus tarkoittaa. 21 vuotta hämmentyneisyyttä, surua, ulkopuolisuuden tunnetta ja valtavaa itseinhoa. Kenenkään lapsen ei pitäisi joutua kasvamaan niin. Kaikkien lasten tulisi saada elää ja kasvaa juuri sellaisina kuin he ovat. Tieto sukupuolen moninaisuudesta kuuluu lapsille, koska kaikki eivät koe syntymässä määriteltyä sukupuolta omakseen. Minä olen siitä esimerkki.

Peksu

Viljami: Kotona olin jo Viljami

Olen miettinyt viime aikoina omaa lapsuuttani. Tajuan, että olen yrittänyt piilottaa itseni täysin, sillä tuntuu väärältä puhua omasta lapsuudesta transsukupuolisena. Tuntuu kuin siihen olisi luotu jokin stigma, että ajasta ennen transitiota ja ulos tuloa ei kuuluisi puhua avoimesti. Olen sama ihminen kuin ennen ja kasvanut samalla lailla kuin cissukupuolisetkin kasvavat – yhtenä ihmisenä. Minulla oli lapsuus, vaikka olenkin transmies. 

Lapsena, noin eskari-ikäisenä, muistan valinneeni lempivärini ja -eläimeni sen mukaan, mikä tekisi minusta poikamaisemman. Päädyin vihreään ja apinaan, ja ne ovat pysyneet samana siitä asti. Kun leikimme perhetuttujen luona, jakauduimme iän mukaan leikkimään. Isosiskoni meni perhetuttujen vanhemman tyttären kanssa leikkimään, ja minä nuoremman pojan kanssa. Aina silloin ajattelin itseni siskoni veljenä, niin kuin perhetuttujen poika oli siskonsa veli. 

Sain kasvaa miten halusin. Vanhempani eivät ikinä painostaneet leikkimään tietyillä leluilla tai pukeutumaan tiettyihin vaatteisiin. Vasta kouluikäisenä kodin ulkopuolelta tulivat paineet pukeutua ja olla tietyllä tavalla. Meidät jaettiin aina tyttöihin ja poikiin. Tytöt leikkivät tyttöjen kanssa ja pojat poikien. Ala-asteella pukeuduin kuitenkin sitkeästi vielä niin kuin halusin. Olin aina ylpeä, kun minulla oli vaatteita, jotka olivat ostettu poikien osastolta. 

Yläasteella koin ensimmäistä kertaa tarvetta sopia muiden joukkoon. Aloin pukeutua kuten muutkin luokkani tytöt ja rupesin meikkaamaan. Se oli minulle kuin naamioitumista. Minusta tuli vakavasti masentunut ja tunsin, kuin minussa olisi jokin vialla. Näihin aikoihin koin kotoa saamani tuen erittäin tärkeäksi. Se että tiesin saavani olla kotona turvassa, auttoi minua jaksamaan yläasteen läpi. 

Kahdeksannella luokalla opin koulussa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä ja rupesin pohtimaan omaa identiteettiäni tarkemmin. Luulin aluksi olevani lesbo sen perusteella, että olin maskuliininen tyttö. Hieman myöhemmin rupesin tutkimaan mitä transsukupuolisuus on ja tajusin sen olevan muutakin kuin vain poikia, jotka pukeutuvat tytöiksi ja tyttöjä, jotka pukeutuvat pojiksi. Samaistuin muiden transsukupuolisten kertomuksiin, minkä myötä tajusin olevani transmies. Olin 15-vuotias, kun tulin ulos kaapista ensimmäisen kerran transsukupuolisena.

Vaikka tiesin vanhempieni hyväksyvän minut, jännitin heille ulos tulemista niin paljon, että nenäni alkoi vuotaa verta. Seuraavana aamuna keittiön pöydällä oli infoa transsukupuolisuudesta tulostettuna sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskuksen sivuilta. Se, että vanhempani olivat omatoimisesti menneet tutkimaan mitä transsukupuolisuus on ja miettineet, miten voisivat olla parhaiten minun tukenani, merkitsi minulle todella paljon. Koulussa en uskaltanut tulla ulos yleisen homovastaisen ilmapiirin vuoksi. Kotona olin kuitenkin jo Viljami. 

Viljami

Olin Translapsi -kampanja 2026

Teksti on julkaistu osana Setan, Trans ry:n, Trasekin, Transfeminiinien sekä Translasten ja -nuorten perheiden kampanjaa, jossa nostetaan esiin translasten elämään ja oikeuksiin liittyviä kysymyksiä. Lue lisää kampanjasta täältä.